Iina Järvisen mielestä köyhyyspolitiikkaa on jo pitkään tehty hallinnan ja kontrollin avulla. Köyhien oikeutta kehittää itseään ei vieläkään riittävästi tunnisteta lainsäädännössä.
Hallintotieteiden tohtori Iina Järvinen puhui 29.11. Suomen köyhyyden vastaisen verkoston (EAPN-Fin) yleiskokouksessa Helsingissä aiheesta ”itsensä kehittäminen köyhyydessä”. Hän on käsitellyt teemaa julkisoikeuden näkökulmasta tuoreessa Tampereen yliopistolle tekemässään väitöskirjassa. Sen tavoitteena oli paikata aukko oikeustieteellisessä tutkimuksessa ja määritellä, mitä oikeus kehittää itseään tarkoittaa köyhien kannalta.
Järvinen muistuttaa, että oikeus koostuu aina arvoista, normeista ja todellisuudesta. Hän määrittelee, että kaikilla ihmisillä on oikeus kehittää itseään muun muassa hankkimalla tietoa, harrastamalla liikuntaa sekä nauttimalla kulttuurista. Hänen mukaansa oikeutta itsensä kehittämiseen pitäisi aina arvioida suhteessa yhteiskunnan yleiseen kehitystasoon.
Sivistykselliset oikeudet kuuluvat myös köyhille
Suomen perustuslaissa on puhuttu perusoikeuksista vasta vuodesta 1995 alkaen. Perusoikeuksiin kuuluvat sivistykselliset oikeudet, kuten oikeus peruskoulutukseen sekä tieteen ja taiteen vapaus. Lisäksi perustuslaki määrittelee: – Julkisen vallan on turvattava kaikille yhtäläinen mahdollisuus saada kykyjensä ja erityisten tarpeidensa mukaisesti myös muuta kuin perusopetusta sekä kehittää itseään varattomuuden sitä estämättä.
Järvisen mukaan yksi haaste on, että itsensäkehittämisoikeus toteutuu kahden eri lainsäädännön kautta, sekä palveluita koskevalla lainsäädännöllä että etuuksia ja sosiaaliturvaa koskevalla lainsäädännöllä. Siitä seuraa, että se toteutuu löyhästi ja hajanaisesti. Palveluiden osalta sääntelyä on aika paljon: muun muassa kirjastolaki, vapaata sivistystyötä koskeva laki, nuorisolaki ja liikuntalaki.
– Siellä on hyvin vähän sellaista sääntelyä, joka suoraan velvoittaisi julkista valtaa toteuttamaan jonkun palvelun tietyn tasoisena. Lähinnä se velvoittaa siihen, että jotakin pitää tehdä jollakin tasolla, Järvinen toteaa.
Vähävaraisten oikeus kehittää itseään toteutuu sosiaaliturvan kautta
Järvisen näkemys on, että vähävaraisten oikeus kehittää itseään toteutuu lähinnä etuuksia koskevan lainsäädännön eli sosiaaliturvan kautta. Keskeinen kysymys on sosiaaliturvan riittävyys eli sen laajuus ja määrä. Järvinen näkee yhdeksi keskeiseksi ongelmaksi sen, että sosiaaliturva on erilainen riippuen siitä, minkä lainsäädännön kautta sitä tulkitaan eli onko ihminen esimerkiksi työtön, eläkeläinen vai sairas.
– Yleinen ohjenuora sosiaaliturvalainsäädännössä pitäisi olla, että se turvaa edellytykset tavanomaiselle elämälle. Se, että ihmisellä on ruokaa ja katto pään päällä ei ole riittävää, vaan tarvitaan myös jotakin muuta, kuten itsensä kehittämistä. Mutta sosiaaliturvaa koskeva sääntely ei tunnista sitä käytännössä lainkaan. Ainoa poikkeus tähän on toimeentulotukilaki, jonka mukaan voidaan myöntää vaikkapa lasten harrastuskustannuksiin täydentävää toimeentulotukea. Mutta se on viimesijaisin tuki, jonka pitäisi vain ajoittain täydentää muuta turvaa. Sitä ei voi missään nimessä pitää kestävänä tai kovin pitkäjänteisenä ratkaisuna itsensä kehittämisen turvaamiseen.
Ensimmäinen askel siihen, että vähävaraiset voivat kehittää itseään on se, että heidän oikeutensa siihen tunnistetaan paremmin lainsäädännössä.
– Pimentoon on jäänyt se, että itsensä kehittäminen kiinnittyy vahvasti ihmisen perustarpeisiin ja merkityksellisyyden kokemukseen; siihen, että hän saa tehdä asioita, joista pitää ja kokee kykenevyyttä ja yhteyttä muihin ihmisiin, Järvinen huomauttaa.
Köyhyyttä voi tarkastella myös historian kautta
Iina Järvinen tuo esiin, että 1800-luvulta alkaen Suomen historiasta voidaan erottaa kaksi suurta kehityskulkua: sivistys ja köyhyys. Sivistys on ollut vahvasti sidoksissa siihen, mihin yhteiskuntaluokkaan ihminen on kuulunut, onko hän ollut mies vai nainen ja mitä kieltä hän on puhunut. Huolimatta siitä, että 1900- luvulla syntyi ihmisten yhdenvertaisuuteen pyrkivä hyvinvointivaltio, Järvisen mielestä sivistyksellinen eriarvoisuus on näyttänyt koko ajan sisältyvän ihmisten oikeuteen kehittää itseään.
– Köyhyyttä on pyritty ratkaisemaan siinä määrin, että köyhät ovat olleet riittävän tyytyväisiä ja rauha on ollut maassa. Hallinta ja kontrollointi kuvaa sitä, miten kehityspolitiikkaa on tehty: aina välillä leikataan ja sitten annetaan taas lisää, se on ollut heilurimaista, ilman, että köyhyysongelmaa missään vaiheessa olisi aidosti pyritty ratkaisemaan. Kehitystä on itseasiassa tapahtunut melko vähän, Järvinen toteaa.