Tapaamisen järjestivät Suomen köyhyyden vastainen verkosto EAPN-Fin, sen kansalais-toimintaryhmä, Kuka kuuntelee köyhää -verkosto sekä Työttömien Keskusjärjestö. Kuva: Jouko Vatanen
Leena Valkonen. Viestinnän asiantuntija, Työttömien Keskusjärjestö ry
Leena Valkonen, viestinnän asiantuntija
Palvelu- ja etuusjärjestelmä on köyhyyttä kokeneiden mukaan erittäin monimutkainen ja pirstaleinen. Kansanedustajat eivät välttämättä tunne kovin hyvin kansalaisten arkea sen keskellä. Tämä kävi ilmi köyhyyttä kokeneiden ja päättäjien tapaamisessa Helsingissä marraskuussa.
Tilaisuuden aluksi kuultiin viisi köyhyttä kokeneen tarinaa.
TARINA 1: Köyhyyden seurannaisvaikutukset hyvinvointiin
Minulla on kaksi lasta. Jatkuva puute kaikesta. Tavaraa on toki, koska kirpputoreilta saa nykyään astioita ym. muutamalla kymmenellä sentillä, kirjoja ilmaisesta kierrätyksestä ym. Rahaa ei kulu tupakkaan, alkoholiin tai muihin päihteisiin, ei tosin harrastuksiin tai muuhunkaan sosiaaliseen kanssakäymiseen. Kaikki köyhät eivät ole syrjäytyneitä tai päihteiden väärinkäyttäjiä.
Nyt olen kuntouttavassa työtoiminnassa neljä tuntia päivässä kolmena päivänä viikossa. Tulevaisuus hirvittää. Itse pärjään kyllä, onhan tätä köyhyyttä opeteltu koko ikä. Minulla oli joskus uskoa tulevaisuuteen, se on rapissut. En tule koskaan päätymään ns. ”normaalituloisten” piiriin.
Mutta onko lastenikin pakko käydä tämä sama kivinen tie? Itse olin sentään 17-vuotias kun sossunluukku tuli minulle ensimmäisen kerran tutuksi, tyttäreni on nyt toimeentulotuen turvin opiskelemassa. Tyttärellä Kelan päätökset tökkii, vuokrat rästissä ja jatkuvasti hän saa pelätä lentävänsä ulos vuokrakämpästä. Äitinä en voi auttaa, ainoa keino olisi jättämää omat vuokrat rästiin, mutta siitä seuraisi, että Kela laskisi maksamattoman vuokran tuloksi. Taas selviteltäisiin ja sekoitettaisiin monen kuukauden tukirahat.
TARINA 2: Lapsiperheköyhyys
Erosimme lapsen ollessaan 1,5 vuotta. Minä olin osa-aikatöissä ja hänen isänsä matalapalkka-alalla. Pari vuotta sitten isän työpaikalla toteutui kilpailutus, jonka hänen työnantajansa hävisi. Isä jäi työttömäksi. Hän oli ollut hyvin pidetty työntekijä, mutta uutta työpaikkaa ei yli viisikymppiselle ole löytynyt. Samoihin aikoihin minä sairastuin ja toimintakykyni heikkeni nopeasti. Tällä hetkellä olen osatyökyvyttömyyseläkkeellä, päivittäisissä kovissa kivuissa. Hoitoa ja oikeaa diagnoosia etsitään yhä. Käytännössä olen toimeentulotuen varassa ja lääkekuluni ovat mittavat.
Lapsukainen tuli murrosikään, väännöt äidin kanssa kävivät rajummiksi. Päädyimme kokeilemaan vuoroviikkoasumista, eli lapsi on viikon isällä ja viikon äidillä.
Sitten iski Kela. Lapsen vuoroviikko systeemin oltua meillä käytössä reilun vuoden verran, Kela alkoi leikata toimeentulotuen lapsen perusosasta puolet pois. Perusteena leikkaukselle on se, että lapsi asuu puolet ajasta isänsä luona. 1.12.2019 voimaan tulevassa uudessa lastenhuoltolaissa yhtenä vaihtoehtona on lapsen vuoroasuminen, mutta säädöksiä siitä, miten se vaikuttaa vanhempien mahdollisiin sosiaalietuuksiin, ei vielä ole kirjattuna missään laissa.
Lain mukaan viimesijaista tukea voidaan leikata vain seurauksena kieltäytymisellä työstä tai työvoimaviranomaisten kanssa sovituista toimenpiteistä, muuta perustetta leikkaukselle ei laissa lue. Leikkaus saa kestää korkeintaan 2 kk ajan. Meiltä perustoimeentulotukea on leikattu nyt yhtäjaksoisesti jo yli vuoden verran.
Kun jokaisen, myös lapsen on kuitenkin jotain syötävä, mihinkään muuhun ei sitten ole varaa. Ei edes kynään tai kumiin, joita koulussa tarvitsee hieman useamman, kuin minkä syksyllä koulusta saadut kestävät. Meillä ei ole varaa vaatteisiin itselle tai lapselle, kodin hankintoihin, kavereiden synttärilahjoihin, koulun luokkaretkiin, lapsen harrastukseen, bussilippuihin tai terveelliseen ruokaan. Meillä ei ole varaa käydä leipäjonossa tai lääkärissä, koska näihin pääsemiseen tarvittaisiin kaksi bussilippua: meno ja paluu.
Kuva: Jouko Vatanen
TARINA 3: Luukulta luukulle palvelujärjestelmä
Sairastuin vakavasti 2008. Tuolloin olin ollut kotiäitinä lähes 20 vuotta: antanut mieheni luoda uraa ulkomailla, hoidin lasten asiat, päivitin opintojani, tein sijaisuuksia ja lisäksi tein vapaaehtoistyötä ja hoidin luottamustoimia. Vuonna 2008 sydämestä löytyi rytmihäiriö. Sain lääkityksen ja lyhytaikaisen hoidon.
Olin yksin kolmen lapsen kanssa kotona, mies ulkomailla yli 200 päivää vuodessa, nuorimmalla lapsella vakava sairaus. Avioliittomme oli alkanut jo rakoilla ennen sairastumistani. Avioero astui voimaan syksyllä 2010.
Kuntoni huononi edelleen. Kävin Diacorissa omilla rahoillani sydäntauteihin erikoistuneella lääkärillä, joka otti yhteyttä Keskussairaalaan. Tämän jälkeen sain lähetteen yliopistolliseen erikoissairaanhoitoon Helsinkiin. Minulla kesti yli vuosi päästä elintärkeään hoitoon, vaikka tapasin kymmeniä lääkäreitä.
Terveydenhuollon eri toimipisteet eivät toimineet yhteistyössä ja sairaushistoriani dokumentit olivat ripoteltuna eri järjestelmiin. Lääkärit käännyttivät minut pois kerta toisensa jälkeen. Jatkuvasti toistui sama kaava, en saanut julkisesta terveydenhuollosta apua ja jouduin menemään yksityiselle lääkärille. Hain apua sinnikkäästi lasteni takia.
Sydämeni tilanne oli todella harvinainen. Kardiologi kertoi, etteivät olleet koskaan hoitaneet sellaista sydämen rakennetta kuin omani. Pääsin ensimmäiseen sydänkuntoutukseen vasta tänä vuonna (2019) oman aktiivisuuteni ansiosta, otettuani yhteyttä Meilahden sairaalan sosiaalihoitajaan. Olen ollut todella lähellä kuolemaa odottaessani hoitoa julkiselta. Taistelin terveyspalveluissa henkiin jäämisestäni.
TARINA 4: Perusturvan riittävyys
Äitini kasvatti minut yksinhuoltajana. Toimeentulo oli niukkaa äidin pienellä palkalla. Olimme köyhiä, mutta äidin ja suvun hyvällä huolenpidolla en kokenut lapsuuden ja nuoruuden ajan köyhyyttä ongelmaksi. Perheessämme ei ollut päihdeongelmia, työttömyyttä, turvattomuutta, vakavia sairauksia eikä sosiaalihuollon tukea tarvittu. Elämässä oli puutteista huolimatta uskoa parempaan tulevaisuuteen.
Kuulin sosiaalitoimiston olemassa olosta n. 28 vuotiaana, jolloin alkoi vuosikymmenien asiakkuus. Jäin yksinhuoltajaksi 90-luvun alussa, kun lapseni isä kuoli onnettomuudessa. Lapseni oli tällöin 3 kuukauden ikäinen. Surusta toipuminen vei paljon voimiani. Rahahuolet ja selviytyminen yksihuoltajana aiheuttivat stressiä ja ahdistusta.
Elämäntilanteeni muuttui radikaalisti, kun äitini sairastui vakavasti 2007. Rahatilanteeni romahti heti. Kulkeminen äidin luo oli kallista ja puhelinlaskut kasvoivat suuriksi. Jouduin keskeyttämään opiskelun ja jäin työttömäksi, koska aikani kului äitini hoitamiseen. Silloin työvoivoimaviranomaiset langettivat karenssin. Minulle sanottiin, että minun ei tarvitse hoitaa äitiäni, kyllä hänestä pidettäisiin huolta. Näin ei todellakaan tapahtunut. Minusta tuntui hirveältä.
Turvaverkkonani olivat vain sosiaalityöntekijät, lääkärit ja Kela. Kokemani väsymys, ahdistus, turvattomuus sekä avuttomuus raha-asioiden hoidossa johtivat vaikeaan masennukseen. Jouduin muuttamaan useita kertoja ja koin asunnottomuutta. Kerroin sosiaalityöntekijöille, että olin jäämässä asunnottomaksi ja jos haluan säilyttää tavarani niin joudun ottamaan pikavippejä. Sosiaalityöntekijät kyllä neuvoivat, että en ottaisi pikavippejä, mutta tunsin, että minulla ei ollut mitään muuta vaihtoehtoa. Sosiaalityöntekijät eivät ohjanneet minua asuntolaan, koska ne olivat tarkoitettu vain päihdeongelmaisille. Asuin autossa talvella. Rahat menivät auton lämmittämiseen ja varusteisiin.
Puolen vuoden asunnottomuuden jälkeen diakonia työntekijä järjesti minulle kaupungin asunnon. Vihdoinkin. Mutta tulevaisuus tuntui synkältä. Ainoa tulevaisuuteni oli maksuhäiriöt, luottotietojen menetys, perintätoimiston kanssa toimiminen ja ulosotto. Koen, että minulla ei ole enää mitään mahdollisuutta päästä eroon riippuvuudestani toimeentulotukeen.
Kuva: Jouko Vatanen
TARINA 5: Yksin elävän köyhyys ja asunnottomuus
Kymmenen vuotta sitten minulla oli hyvä työ psykiatrisessa sairaanhoidossa. Asuimme yhdessä kumppanin kanssa puolison vanhempien takaamassa omistusasunnossa. Elämässä oli kaikki kohdallaan. Puolisoni otti ja lähti äkillisesti. Suuri osa sosiaalisista suhteistani päättyi hänen lähdettyään.
Muutan pieneen yksiöön Kalliossa, ilman huonekaluja. Hoitajan palkka ei riitä korkeaan vuokraan ja parisuhteen aikana otettuihin lainoihin. Teen velkasuunnitelman, rahaa jää elämiseen 500e/kk. Ahdistus lisääntyy.
Tunnistan itsessäni masennuksen merkit. Jään työpaikalleni iltaan asti, teen kollegoidenkin työt. Kukaan ei tunnista, että olen aivan lopussa. 2009 saan kaupungin asunnon. Vaikka olen alan ammattilainen en onnistu saamaan itselleni apua. Voimavarani ovat lopussa, opiskelu tuntuu liian raskaalle ja sijaisuustyöni päättyy.
Olen työttömänä sekä välillä sairaslomalla. Minulla on kolmen kuukauden vuokrat myöhässä ja saan häätöuhan. Otan yhteyttä sosiaalitoimeen maksamattomien vuokrien vuoksi, saan sieltä kieltävän päätöksen. Sosiaalityöntekijä neuvoi maksamaan vuokria lainalla. Häätöpäätös astuu voimaan. Joudun muuttamaan tavarani varastoon. Jään asunnottomaksi ja muutan kaverin luokse.
Pääsen vihdoin psykiatrian poliklinikalle arviointijaksolle. Siellä suositellaan, että haen psykoterapiaa. Reaktiivinen stressireaktio on nyt muuttunut keskivaikeaksi depressioksi. En pysty maksamaan varastovuokria. Sosiaalitoimesta tulee päätös, että he eivät maksa psykoterapian omavastuuosuutta, minulla ei ole varaa aloittaa terapiaa.
Vuonna 2014 muutan kaverin kautta hänen vanhempiensa vuokraamaan asuntoon jälleenvuokraus-sopimuksella. Haen välittömästi itselleni työkokeilupaikan uudessa työympäristössä, TE-palveluissa. Työkokeilun jälkeen olen taas työtön.
Itsenäisyyspäivänä huoltomies kävelee asuntoon – olettaen sen tyhjäksi. Ystäväni vanhemmat ovat kuolleet pitkäaikaisosastolla. Saan seitsemän vuorokautta aikaa muuttaa! Otan yhteyttä erikoisdiakoniaan, diakonilaitokselle, setlementtiliittoon. Y-säätiöön, missään ei ole asuntoja. Minulle sanottiin, että koska minulla ei ole päihdeongelmaa, lasta tai mielenterveys diagnoosia niin minua ei voida auttaa. En kuulunut mihinkään autettavien ryhmään, joille olisi tarjottu asumispalveluita.
Köyhyyden tuottamia ongelmia ja ratkaisuja
Yksitoista kansanedustajaa tai heidän avustajaansa sekä yksi valtiosihteeri otti haasteen vastaan ja tuli keskustelemaan köyhyydestä ja syrjäytymisestä köyhyyttä kokeneiden ihmisten kertomusten pohjalta.
Ryhmäkeskustelut pureutuivat viiteen teemaan, joita olivat perusturvan riittävyys, luukulta luukulle palvelujärjestelmä, yksinelävien köyhyys ja asunnottomuus, lapsiperheköyhyys sekä köyhyyden seurannaisvaikutukset hyvinvointiin.
Suomessa lasketaan olevan noin 900 000 ihmistä köyhyys- tai syrjäytymisriskissä. Tapaamisessa kansanedustajat kuulivat köyhän tarinan ja tekivät työryhmässä ratkaisuehdotuksia esiin nousseisiin ongelmiin.
Köyhyyttä kokeneiden kertomuksissa nousi vahvasti esiin palvelujärjestelmän pirstaleisuus. Kukaan ei tunnu ottavan koppia, kun elämäntilanteessaan joutuu ongelmiin. Ihminen jätetään palloilemaan yksin etsimään apua järjestelmästä. Apua ei ole tarjolla, vaikka sitä on haettu sinnikkäästi useilta tahoilta kuten TE-toimistosta sekä sosiaali- ja terveyspalveluista.
Sosiaaliturva- ja palvelujärjestelmään kaivataan uudistuksia ja perusturvan tasoon korotusta. Ihmisen elämäntilanteesta tulisi ottaa kokonaisvastuu ja luukulta luukulle pompottelu lopettaa. Missään ei neuvota mihin tukiin köyhä on oikeutettu. Köyhyys tuo pitkittyessään mm. monenlaisia terveys- ja mielenterveysongelmia. Kun Kela tietää jo kaiken ihmisestä, miksi sieltä ei voi tulla suoraan etuusehdotusta, kun hädässä oleva ihminen ei jaksa hakemusrumbaa, kysyttiin.
Kansanedustajien mukaan köyhyys pitää nostaa esiin oikeilla nimillä. Köyhyyskeskustelua kaivataan myös kuntatasolle ja maakuntiin. Kansanedustajat kertoivat, ettei heillä ole tarpeeksi tietoa köyhien todellisista elämäntilanteista ja palvelujärjestelmässä olevista ongelmista.
Ennaltaehkäiseminen ja varhainen puuttuminen nostettiin esiin kaikissa ratkaisuehdotuksissa. Velkaantumisen ongelmiin puuttumisen kansanedustajat näkevät tärkeänä. Sosiaalisen luototuksen käytännöt tulee ulottaa laajemmalle ja velkaneuvonta ottaa nykyistä tehokkaampaan käyttöön. Ihmisten kohtaaminen kokonaisvaltaisesti nostettiin vahvasti esiin keskusteluissa. Kansanedustajat myönsivät myös, että köyhyyden hoito on poliittisista päätöksistä kiinni.
Tilaisuuteen osallistuneet kansanedustajat ja avustajat:
Kansanedustajat:
Outi Alanko-Kahiluoto, Vihreät
Antero Laukkanen, KD
Katja Hänninen, Vasemmistoliitto
Ari Koponen, Perussuomalaiset
Janne Sankelo, Kokoomus
Anders Norrback, RKP
Niina Malm, SDP
Avustajat:
Susanna Kaartinen, Vasemmistoliitto, avustaa Pia Lohikoski ja Hanna Sarkkinen, Maija Uusi-Oukari, Kokoomus, poliittinen sihteeri
Juho Orjala, Vasemmistoliitto, ministeri Aino-Kaisa Pekosen erityisavustaja
Antton Rönnholm, SDP, puoluesihteeri
Ministeri Aino-Kaisa Pekosen valtiosihteeri:
Saila Ruuth, Vasemmistoliitto