Referaatti Työttömien liike teoksesta
Veera Luoto. Sosiaalipalveluohjaaja, Terveydeksi 2.0 -hanke
Kuva: Länsihelsinkiläisen Horisontti TEAM ry:n 20-vuotisjuhlassa yhdistyksen historiaa seinällä vuonna 2013.
Kuvat: Työttömien Keskusjärjestön arkisto
Työ suomalaisessa yhteiskunnassa on ollut koko valtion olemassaolon ajan muutoksen alla. Agraariyhteiskunnasta, teollistumisen kautta informaatio- ja palveluyhteiskunnaksi muotoutuminen on edennyt historiallisesta perspektiivistä tarkastellen suhteellisen nopeasti. Globalisaatio on tuonut oman vaikutuksensa yhteiskuntien kehittymiseen.
Toki nämä kaikki ovat olleet ja ovat yhä myös rinnakkaisia, mutta yhteiskunnan ja talouden kannalta painopisteiden muutoksessa voi nähdä selvän jatkumon. Tässä jatkumossa ja yhteiskunnallisessa muutoksessa ovat noin 40 vuosikymmenen aikana kehittyneet myös työttömien liike ja yhdistystoiminta, joiden tarina seuraa jatkuvaa yhteiskunnallista muutosta.
Tässä kirjoituksessa kokoan Martti Siisiäinen, Tomi Kankainen, Eeva Luhtakallion artikkelista työttömien liikkeen nousun syitä, toteutumisen muotoja ja sisältöjä sekä niiden muutosta 1990-luvulta alkaen. Työttömien liike -artikkeli on julkaistu Eriarvoisuuden rakenteet; Haurastuvat työmarkkinat Suomessa -teoksessa vuonna 2014.
Eduskuntatalon portailla 2.6.2005.
Työvoiman rakennemuutokset suomalaisessa yhteiskunnassa 40-vuoden aikana
Työllisyyden kuva on muuttunut valtion olemassa olon aikana väliaikaisesti, mutta osa muutoksista on ollut myös pysyviä. Rakennemuutoksella tarkoitetaankin työvoiman käytön pysyvämpää muutosta. Rakenteellisen muutoksen jälkeen työvoiman kysyntä kohdistuu yleensä eri ammattien edustajiin ja aloihin, kuin muutosta edeltävänä aikana. Yritysten työvoiman käyttö, yksilöiden urat ja työsuhteet muuttuvat. Makrotalouden muutos raamittaa mikrotaloutta ja siten myös työvoiman tarvetta ja käyttöä (Kiander 2018, 49–51). Esimerkiksi 1980-luvun loppupuolella Suomea pidettiin poikkeuksena eurooppalaisessa työttömyysmaisemassa: työttömyysprosentti oli vain viisi. 1980-luvun puolivälistä lähtien irtisanomiset alkoivat selvästi kasvaa ja 1990-luvun alkupuolen lama nosti työttömien määrän viidennekseen koko Suomen työvoimasta (Siisiäinen ym. 2014, 56).
Työttömien määrä nousi siis ennennäkemättömän korkealle 1990-luvun laman myötä. 1991–1993 työntekijöiden irtisanomis- ja lomautusaalto ja siihen liittyvät mullistukset kuten Neuvostoliiton kanssa tehtävän kaupan romahtaminen ja pankkisektorin kriisi ilmenivät ennennäkemättömänä sosiaalis-taloudellisena shokkina. Esimerkiksi 1992 Helsingin Sanomat raportoi paristakymmenestä yli 30-työntekijän irtisanomistapauksesta, joista suurimmassa irtisanottiin yli tuhat työntekijää. Pienyrityksiä kaatui myös ennätystahtiin (Kiander 2018, 49–51).
1990-luvun talousromahduksen vaikutukset ulottuivat kaikille yhteiskunnan alueille. Lama alkoi Suomessa aiemmin ja syvempänä kuin muissa Euroopan maissa ilmeten nopeasti joukkotyöttömyytenä. 90-luvun alkuun mennessä Suomen työllisyysprosentti oli viisinkertaisesi EU:n keskiarvoa matalampi (Siisiäinen ym. 2014, 56).
1990-luvun työttömyysaalto koski aluksi miesvaltaisia aloja, kuten rakentamista ja vähän myöhemmin naisvaltaisia työmarkkinoita, kuten palvelualaa ja julkista alaa. Poikkeuksellinen piirre 1990-luvun työttömyydessä oli, että se kosketti enenevästi myös keskiluokkaa. Suurin irtisanomisista kärsinyt ryhmä olivat kuitenkin 55–59-vuotiaat, joiden työpaikoista 50 % hävisi 90-luvun alkuvuosina. Ikääntyvää työvoimaa ohjattiin eläkkeelle ja nuorempaa työvoimakoulutukseen. Osa-aikaiset ja määräaikaiset työsuhteet lisääntyivät vakituisten ja pysyvien työsuhteiden kustannuksella. Kokoaikaisten ja vakituisten työsuhteiden osuus oli 1989 52 % uusista työpaikoista. Vuonna 1993 niiden osuus putosi alle 30 prosenttiin. Työvoiman kysyntä myös polarisoitui kohdistuen hyvin koulutettuun ja palkattuun työvoimaan ja toisaalta heikommin palkattuihin ja koulutettuihin. Katkoton työikäisyyden kattava kokoaikainen ja pysyvä normaalityösuhde harvinaistui (Siisiäinen ym. 2014, 58; Huovinen&Piekkola 2001, 249).
Ekokaarinan teatteriryhmä. Kuva yhdistyksen esittely-CD:ltä (2004).
Lamasta toipumisen strategiat sisälsivät Ahon ja Lipposen hallituskausilla rajuja leikkauksia etuuksiin, kuten kuntien valtionosuuksiin, sosiaaliturvaan ja toimeentulotukeen. Lamassa kirpeimmin kärsivätkin sairaat, työttömät, eläkeläiset, lapsiperheet, lapset, nuoret ja köyhät. Talouspuhe sai ylivallan yhteiskunnallisessa keskustelussa, vaikka toteutetut leikkaukset olivat kansalaisten yleisen mielipiteen ja vaatimusten vastaisia (Siisiäinen ym. 2014, 58; Julkunen 2001, Kiander 2001, Lehtonen&Aho 2001).
2000-luvulle tultaessa neuvottelut ja irtisanomiset ovat vakiintuneet normaaliksi tavaksi reagoida suhdannevaihteluihin. Irtisanomisten määrä Suomessa on kasvanut tasaiseen tahtiin vuodesta 2006 alkaen. Investointipankki Lehman Brothersin kaatumisen myötä vuonna 2008 alkoi maailmanlaajuinen rahoitusmarkkinoiden kriisi, johtaen taantumaan. Teollisuuden rakennemuutokset ja talouden laskusuhdanne ovat vaikuttaneet Suomen talouteen ja lisänneet irtisanomisten määrää. 2000-luvulla irtisanojina niin Suomessa kuin kansainvälisesti on ollut sekä suuria että pieniä yrityksiä kaikilta aloilta aina teollisuudesta palvelualoihin.
2000-luvun irtisanomisissa on irtisanottu kerralla valtavia määriä ihmisiä, vaikka irtisanomiskertoja onkin ollut 1990-lukua vähemmän. Esimerkiksi UPM vähensi vuonna 2006 työntekijämäärää Suomessa yli 2000 työntekijällä ja kaksi vuotta myöhemmin taas 640 työntekijällä. Nokia puolestaan irtisanoi 1400 työntekijää vuonna 2011 ja 3700 työntekijää vuonna 2012 (Siisiäinen ym. 2014, 53).
Kultalampi-tapahtuma Ivalossa 1998.
Työttömien liike voimistui yhteiskunnallisesta kriisistä
1980-luvulle tultaessa työttömät toimivat jo järjestäytyneesti suurimmissa kaupungeissa. Toiminnan välittävänä organisaationa toimi 70-luvun loppupuolella perustettu Valtakunnallinen työttömien valtuuskunta, jonka tavoitteena oli parantaa työttömyysturvaa ja poistaa työttömyyttä. 1991 yhdistysrekisteriin siirrettäessä nimettiin uudelleen Työttömien valtakunnalliseksi yhteistoimintajärjestöksi (TVY ry). Nykyisin kattojärjestön nimi on Työttömien keskusjärjestö ry (Siisiäinen ym. 2014).
1980-luvun työttömien liike järjesti ennen kaikkea kampanjoita: Rukkasmarssin eduskuntatalolle, Työttömien budjettiriihen Senaatintorille ja Työtä kaikille -kampanjan. Paikallistoimintana esimerkiksi Oulussa tehtiin kampanja, jossa työttömät vetivät viikon ajan kapupungin läpi työttömien hyökkäysvaunua, johon oli kirjoitettu: ”– työtä on, rahaa on, antakaa ihmisten tehdä TYÖTÄ”. Vuonna 1985 kattojärjestö organisoi ”Työtä kaikille – perustuslain rikkojat vastuuseen” -kampanjan. Suomen perustuslaki takaa kaikille oikeuden työhön, ja kampanjalla pyrittiin muistuttamaan tästä perustuslain pykälästä, kun silloista työllisyyslakia valmisteltiin (Siisiäinen ym. 2014, 60).
Työttömien nykyinen yhdistyskenttä sai alkunsa 1990-luvun alun räjähdysmäisen työttömyyden kasvun ja kriisin siivittämänä. Työttömien liike ja organisoituminen alkoi siis protestina ja sosiaalisena liikkeenä, joka jalostui etujärjestöiksi ja kasvoi nopeasti valtakunnan kattavaksi yhdistysverkoksi. Kaiken kaikkiaan Suomessa on perustettu 90-luvun alusta lähtien noin 450 työttömien yhdistystä, joista runsaat 350 on rekisteröityjä yhdistyksiä. Laman taloudellinen aallonpohja saavutettiin vuonna 1992 ja eniten uusia työttömien yhdistyksiä perusteettiin vuonna 1994, jolloin lähes 70 uutta yhdistystä sai vuodessa alkunsa. 30 prosenttia kaikista työttömien yhdistyksistä sai alkunsa 1994–95 (Siisiäinen ym. 2014, 60–61).
Ensimmäinen työttömien Piispansauva-tapahtuma Kuopiossa 28.2.1997.
Tällöin TVY:n ja paikallisyhdistysten strategia oli barrikadeille nousun sijaan vahvistaa työttömien keskinäistä verkostoitumista ja päästä pöytiin, joissa neuvoteltiin työttömien eduista ja oloista. Työttömien liike ja yhdistykset ovatkin pyrkineet aktiivisesti tuomaan työttömien ääntä esille ja ajamaan heidän etujaan. TVY:llä oli puolivirallinen mandaatti edustaa paikallisyhdistysten ja niiden jäsenten joukkovoimaa. Erilaisia hankkeita perustettiin ympäri maata ja rakennettiin tapaamispaikkoja, ruokaloita ja toimintaryhmiä; liikuntakursseja ja tapahtumia. Tavoite oli lisätä ihmisten hyvinvointia työttömyyden aiheuttamassa hätätilassa (Siisiäinen ym. 2014, 61–64).
Barrikadeillekin tarvittaessa kuitenkin noustiin. Esimerkiksi 4.11.1993 Helsingissä järjestetty työttömien mielenosoitus kokosi kaupungin kaduille arviolta 20 000 ihmistä protestoimaan työttömyyden lisääntymistä ja sosiaaliturvan leikkauksia vastaan. Liikkeellä oli myös lähes sadan rekisteröityneen työttömien yhdistysten jäsenistö. Tapahtuma oli yksi itsenäisen Suomen suurimmista joukkomielenosoituksista. Työttömien liikkeen tukipolitiikka sai sysäyksen kehittymiselle, nosti työttömyyden ongelman julkisuuteen ja avasi ovia poliittiseen päätöksentekoon vaikuttamiselle. 1995 mennessä yhdistyksiä oli jo noin puolessa Suomen kunnista (Siisiäinen ym. 2014, 61).
Kun 1990-luvun hätätila väistyi, paikallisyhdistykset alkoivat ottaa kasvavaa vastuuta käytännön paikallisesta kansalaistoiminnasta ja TVY (nyk. Työttömien Keskusjärjestö) keskittyi ottamaan vastuuta komiteakäynneistä, eduskuntakuulemisista, lakiehdotusten arvioinneista, ministeriön työryhmiin osallistumisista, sekä yhteistyöhön ja verkostoitumiseen. TVY (Työttömien keskusjärjestö) on raivannut 20-vuoden aikana tietään ministeriön työryhmiin, kuulemistilaisuuksiin ja komiteoihin. Kansainvälisesti katsoen tämä on harvinaista, mutta suomalaisen poliittisen järjestelmän myötä mahdollista. Edustaminen on sekä kansallista että kansainvälistä (Siisiäinen ym. 2014, 66).
Oulun Ytyä ry:n rakennustarvikkeiden kierrätystalo vuodelta 2012.
Monet paikallisyhdistykset puolestaan ovat kehittäneet säännöllisen vuorovaikutusverkoston paikallisiin instituutioihin. Säännöllisintä vuorovaikutus on yleensä TE-palveluiden (palkkatukiasiat, työharjoittelu, tiedonsaanti), ELY-keskusten, yritysten, Kelan, työttömien asioista huolta kantavien tahojen, kuten seurakunnan ja muiden yhdistysten kanssa sekä kunnan edustajien kanssa. Monet yhdistykset järjestävät muun toiminnan ohella liikunta-, kulttuuri-, terveys- ja hyvinvointitapahtumia. Vuorovaikutustahoihin kuuluvat myös paikalliset asukkaat, sekä tiedotusvälineet. Yhteistyötä kunnan kanssa tehdään erityisesti taloudellisen tuen suhteen, sekä toimi- ja tapahtumatilojen suhteen.
Paikallisyhdistysten toiminta on keskittynyt vastaamaan yhteiskunnalliseen ja kansalaisten tarpeisiin pitkäaikaistyöttömyyden tuomien ongelmien suhteen, työmahdollisuuksien parantamiseksi sekä fyysisen ja henkisen hyvinvoinnin vahvistamiseksi. Yhdistykset ovat tarjonneet tarjoamalla palveluita, harrastusmahdollisuuksia ja palkkatuettuja työpaikkoja. Yhdistykset ovat myös tehneet uusia avauksia muun muassa suunnittelemalla ja perustamalla sosiaalisia yrityksiä. Välityömarkkinoiden toimintaan osallistuminen on vahvistanut järjestömuotoista työtä (Siisiäinen ym. 2014, 70).
Eurooppalainen marssi Hakaniemen torilla 25.4.1997.
Protestiliikkeestä järjestöksi: toiminnan suuntaamisen pohdintaa
Artikkelissa työttömien liikeen historian, toiminnan muotojen ja vaikuttamisen tapojen kuvaamisen ohella Siisiänen ym. esittävät myös runsaasti kritiikkiä, jota voi yhdistysten toiminnassa pohtia. Siisiäinen ym. pohtivat artikkelissaan esimerkiksi sitä, onko erilaisiin työryhmiin ja komiteoihin osallistumisella vaikuttavuutta. TVY:n vaikutusta työttömyyden kehitykseen Suomessa on vaikea osoittaa. TVY on keskittänyt resurssejaan edustamiseen, edunvalvontaan ja lobbaukseen, jotka käytännössä tarkoittavat komiteakäyntejä- ja kuulemisia, lakiehdotusten arviointia ja lausuntotyötä, sekä erilaisiin työryhmiin osallistumista. Siisiäinen ym. kuuvavat TVY:sta tulleen ikään kuin puolivaltiollinen järjestö, koska se on saanut usein mandaatin edustaa työttömiä korporatistisissa elimissä kansallisesti ja kansainvälisesti. Tämä on kirjoittajien mukaan aiheuttanut sen, että organisaation sulautuessa poliittiseen alajärjestelmään muokkautuvat sen viestit enevästi siinä muodossa, jossa poliittinen järjestelmä ne pystyy ja haluaa käsitellä.
Aktiivisen protestiliikeen ja niinsanotun protestihälyn vaimentumista Siisiäinen ym. pitävät ”epäonnistuneena”. Paikallinen työttömien toiminta on jäänyt 90-luvun laman aiheuttaman ”hätätilan” jälkeen työttömien paikallisyhdistysten vastuulle, ja jäsenyhdistykset ovat tältä osin autonomisia. Lukijana tulkitsen, että kirjoittajien viesti on, että kun TVY keskittyy enenevästi lobbaukseen ja asiantuntijana toimiseen, on siis kirjoittajien mukaan pois muusta, suorasta ja konkreettisesta toiminnasta. Korporatististen elinten avautumisessa ja niihin asintuntijana liityttäessä hyväksytään myös niiden pelisäännöt (Siisiäinen ym. 2014, 66, 67, 90).
Työttömien liikkeen muotoutuessa järjestötoiminnaksi, on myös byrokratia lisääntynyt, yhdistys muuttuu välittäjäksi kansalaisten ja valtion välille sekä riippuvuus valtiollisesta ja kunnallisesta rahoituksesta sekä raportointivelvollisuus ja valvonnanalaisuus lisääntyvät. Toimintaa on siis täytynyt sopeuttaa sellaiseksi, että avustusten saaminen on mahdollista, mikä aiheuttaa aseman kaksijakoisuutta hallituksen ja eliitin kriittistä kommentointia ajatellen. Siisiäinen ym. näkevät, että paikallisyhdistyksissä ei nähdä poliittista keskustelua niiden olennaisena tehtävänä, vaan painopiste on enemmän käytännön toiminnan pyörittämisessä, rahoituksen saamisessa ja uusien jäsenten houkuttelemisessa. Työllistämiseen ja välityömarkkinoiden toimintaan osallistuminen on sysännyt sosiaalisen liikkeen toimintatapaa järjestömuotoisen toimintatavan tieltä, ja Siisiäisen ym. mukaan yhdistysten oma-apu-vetoiseen toimintaan on tullut yhä managerialistisempia eli vahvaan johtajuuteen perustuvia piirteitä. Muutos näkyy yhdistysten sisällöllisten painopisteiden muuttumisena (Siisiäinen 2014, 79. 84, 87, 89).
Tapaamispaikan rakentaminen (Äänekoski, Korpilahti, 1996).
Työttömyysmaisemat vaihtuvat
Työttömyyden rakenne ja organisoituminen sekä työttömien liike on siis muuttunut monin tavoin viimeisessä noin 40 vuodessa. Vaikka tehdastyöstä jäädään edelleenkin työttömäksi, koskee työttömyyskysymys nykyisin kaikkia ammattiryhmiä ja useimpia luokkakerrostumia ja eri kansalaisuuksia. Keskiluokan prekarisoituminen eli työsuhteiden muuttuminen epäsäännöllisiksi osa-aikaisiksi ja määräaikaisiksi on nykyiseen työttömyysmaisemaan kuuluva ilmiö. Myös kasvava joukko alle 25-vuotiaita työelämän ja koulutuksen ulkopuolella olevia on uusi ilmiö suomalaisessa työttömyysmaisemassa.
Työmarkkinat voidaankin ymmärtää eräänlaisena osasysteeminä yhteiskunnan systeemisessä kokonaisuudessa. Konteksti vaikuttaa työmarkkinoiden organisoitumiseen, eli siihen miten tuotanto, poliittiset valtasuhteet, teknologia ja sosiaaliset käytännöt sekä kulttuuriset arvot mahdollistavat. Työmarkkinat ovat välittävä instituutio talouden ja yksilön välillä.
Järvenpään EU-ruokien vastaanottoa vuonna 2008.
Köyhyysfoorumi Brysselissä vuonna 2001.
Työttömyys mielletään Suomessa yhä keskeiseksi poliittiseksi kysymykseksi, mutta työttömien asema ei ole merkittävästi muuttunut. 1990-luvun alun laman aiheuttamaa rakenteellista työttömyyttä ei olla pystytty ratkaisemaan järein poliittisin keinoin. Nykyiset syrjäytymis- ja työvoimapoliittiset aktivointikeskustelut osoittavat myös, että poliittisen eliitin suhtautuminen työttömyyteen on pysynyt paljolti ennallaan. Tunnustetun ongelman ratkaisuksi tarjotaan yksilöön kohdistuvia toimenpiteitä taloudellis-yhteiskunnallisten muutosten sijaan (Siisiäinen ym. 2014, 88).
Siisiäisen ym. mukaan luokkarakenne on viimeisten vuosikymmenten aikana muuttunut ja näin ollen työttömyyden uudet mekanismit vaativat työttömien liikkeeltä eli yhdistyksiltä uusia avauksia. Liikkeen ja yhdistysten sosiaalinen kivijalka ovat perinteinen työväenluokka ja vanhenevat ikäluokat. Työttömien yhdistysten toimintaa voi olla haastavaa yhdistää nuorten työttömien tai esimerkiksi työttömänä olevien maahanmuuttajien maailmojen kanssa. Nämä ovat haasteita ja uudistumisen vaatimuksia, joihin työttömien liikkeen ja yhdistysten on vastattava tulevina vuosina (Siisiäinen ym. 2014, 90).
Pääasiallisena lähteenä on käytetty artikkelia:
Martti Siisiäinen, Tomi Kankainen, Eeva Luhtakallio: Työttömien liike teoksessa Eriarvoisuuden rakenteet. Haurastuvat työmarkkinat Suomessa. Vastapaino. Tampere 2014, 52–90.
Lisäksi:
Huovinen, Pasi ja Piekkola, Hannu. 2001. Unemployment and Early retirements of the Finnish Aged Workers in 1989–1996. Teoksessa Jorma Kalela, Jaakko Kiander, Ullamaija Kivikuru, Heikki A. Loikkanen ja Jussi Simpura (toim.) Down from the Heavens, up from the Ashes. The Finnish Economic Crisis in the Light of Economic and Social Research. Helsinki: Valtion taloudellinen tutkimuskeskus, 249–276.)
Julkunen, Raija. 2001. Suunnanmuutos. 1990-luvun sosiaalipoliittinen reformi Suomessa. Tampere: Vastapaino.
Kiander, Jaakko. 2001. Laman opetukset. Suomen 1990-kriisin syyt ja seuraukset. Helsinki: Valtion taloudellinen tutkimuskeskus.
Lehtonen, Heikki ja Aho, Simo. 2000. Hyvinvointivaltion leikkausten uudelleenarviointia. Janus 8:2, 81–99.