Eija Tuohimaa. Toiminnanjohtaja, Jyvässeudun työllistämisyhdistys – JST ry
Tällä hetkellä tuntuu kuin eläisimme aivan eri planeetalla tai aikakaudella kuin aikaisemmin. Koronavirusepidemian leviäminen ja siitä seuranneet terveydenhuollon ja valtiovallan asettamat rajoitustoimenpiteet ovat muuttaneet työttömien yhdistysten toimintaympäristön kertaheitolla.
Samassa uudessa todellisuudessa elävät toki kaikki muutkin maailman ihmiset ja toimijat. Ongelma on globaali, ja siitä me kaikki pyrimme selviytymään parhaamme mukaan. Koko valtakuntaa koskeva ”lockdown” sai aikaan lomautettujen ja työttömien ”tsunamin”.
Meillä Jyvässeudun työllistämisyhdistyksen (JST ry) toimintamäärärahoja oli leikattu kaupungin suunnalta jo aikaisemmin. Sen seurauksena olimme joutuneet käynnistämään ruokala ja pitopalvelu Jokikievarin toiminnan alasajon helmikuussa 2020. Heti tämän jälkeen koronaepidemia ryöpsähti valloilleen.
Rahaa, jota ei ole
Yhdistyksemme toimii julkisilla avustuksilla. Tuet tulevat muutaman kuukauden viiveellä, pahimmillaan jopa vasta puolen vuoden kuluttua. Puskurirahaa ei ole. Nyt edellisten kuukausien avustukset sulavat juokseviin kuluihin. Me ”syömme” meille tulevan rahan, joilla pitäisi maksaa palkat.
Jouduimme käynnistämään lomautukset. Palkkatuettujen työntekijöiden lomautus astui voimaan 1.4. lukien, ja on voimassa toistaiseksi. Poikkeuslain mukaanhan määräaikaisten työntekijöiden lomautukset voivat jatkua tällä hetkellä 30.06. saakka, mutta toivottavasti siihenkin lakiin saadaan jatkoa, jos tilanne sitä vaatii.
Tuon ajan jälkeen meillä ei ole mahdollista enää jatkaa palkkatukilaisten palkkaamista, vaikka palkkatuille olisikin mahdollista hakea jatkoa lomautuksen ajalta säästyneen ajan verran. Rahaa palkanmaksuun ei yksin kertaisesti enää ole, kun avustukset tulevat aina jälkijättöisesti. Tarvitsemme yhdistyksille oman tukipaketin, jotta voimme täyttää yleishyödyllistä tehtäväämme työttömien ja vähävaraisten hyväksi.
Oma paikallinen ongelmamme on lisäksi se, että meillä oli ehtinyt alkaa Jokikievarin toiminnan alasajo ja ehdimme irtisanoa henkilöstöä. Puolen vuoden palkka pitää maksaa – sekin rahaa, jota ei ole.
Hankkeiden jatkorahoituksesta ei ole mitään tietoa, Veikkauskaan ei tiedä millaisia rahoja sillä on tulevina vuosina jaettavana. Silti yhteiskunta haluaa sälyyttää meille yhdistyksille lisää huolenpitotehtäviä muun muassa ruuanjakelua sekä etätukea työttömille. Kohderyhmäämme eli autettavia on valtavia määriä, huomattavasti enemmän kuin ennen. Oppisopimukset on myös pitänyt laittaa katkolle tai lopettaa.
On hienoa, että meillä on sähköisiä järjestelmiä käytössämme, mutta se on rajallinen määrä mitä niiden avulla pystytään tekemään. Kaikilla kohdehenkilöillämme ei ole laitteita tai yhteyksiä, joilla he näitä sovelluksia käyttäisivät. Tarvitaan myös face-to-face -palvelua.
Ainoa mikä toimii tällä hetkellä yhdistyksessämme, ovat hankkeet, joiden toimintamuotoja on sopeutettu tilanteeseen.
Kuka tukee yhdistyksen johtajaa kriisitilanteessa?
Toiminnanjohtajan tilanne ei ole stressitön, päinvastoin. Kuluja on toki voinut jossain määrin siirtää, on jopa saatu huojennuksia, mutta laskuja tulee kuitenkin vino pino viikossa. Ja sitten se tärkein. Johtajan tehtävä on tukea jokaista tekemään parhaansa yhteisen tavoitteen eteen.
Yhdistyksen asiakkailla on omia ongelmia, on talous- ja mielenterveysongelmia sekä montaa muuta. Koetat koko ajan sammuttaa erilaisia ”tulipaloja”. Puhut koko päivän ihmisten kanssa, jotka itkevät, lopuksi puhelun jälkeen itket itsekin. Mihin asti pitää jaksaa vai tarvitseeko jaksaa? Tilanne ei ole kenellekään helppo.
Kevät ollut hankkeiden suunnitteluaikaa. Kiirettä on pitänyt, kun on koettanut kirjoittaa sellaisia hankehakemuksia, joilla turvattaisiin perustoimintaamme. Työtä on joutunut tekemään yhteisössä yksin, kun työntekijät on pitänyt lomauttaa sekä työkokeilut ja kuntouttava työtoiminta lopettaa.
Hallinnon ihmiset, kuten minä, ovat joutuneet jäämään yksin. Väkisin ihmetyttää, että yrittäjiä ja maatalousyrittäjiä kyllä tuetaan, mutta ihmiset, jotka tekevät toisia ihmisiä tukevaa yleishyödyllistä työtä ovat jääneet oman onnensa nojaan. On selvää, että maastamme puuttuu organisoitunut kolmannen sektorin tukirinki.
Mitä hyvää kriisistä voisi seurata?
Sanotaan, että kriisit nopeuttavat kehitystä. Poikkeustilan aiheuttanut pandemia on näkymätön ja vaarallinen vihollinen. Se hyökkää ja tuhoaa ennenäkemättömällä voimalla. Mutta vihollinen on ihmiskunnan ja valtioiden yhteinen. Siksi on ollut pakko pyrkiä ajattelemaan luovasti.
Tämä poikkeustila palauttanee järjestötoimintaa juurilleen pohtimaan, miksi järjestö on olemassa. Meiltä (JST ry) kriisin seurauksena lakkautettiin elinkeinotoiminta. Elämä kriisin keskellä puhuttelee ihmisten arvomaailmaa. Jossain määrin epäoleellinen pintaliitäminen ja vouhottaminen vähentyy. Palataan perusarvoihin ja ihmisten todelliseen kohtaamiseen.
Olemme oppineet käyttämään etätyövälineistöä. Se vaikuttaa omalta pieneltä osaltaan ekologisuuteen, muun muassa matkustamista voidaan korvata sähköisillä tietoliikenneratkaisuilla. Teamsin etäyhteysratkaisut ovat osoittautuneet toimiviksi, on päästy eroon turhista pienten palavereiden takia ajeluista tai käynneistä muilla paikkakunnilla.
On alettu ajatella enemmän, mitä oikeasti tarvitsemme. Kun peruutin ammattilehtien tilauksia, heräsi ajatus, oliko niille oikeasti ollut tarvetta. On tultu valintojen ääreen. Ennen tuli seurattua mm. keltaista lehdistöä, nyt tuntuu, että liika on liikaa. Käy jo mielenterveyden päälle, jos seuraa kaikkia uutisointia.
Niin paha ja epämiellyttävä kuin tämä koronajuttu on, voi kuitenkin uskoa, että maailma on pysähtynyt jostain hyvästä syystä.
Vahvin toivo asuu arkisessa työssä ja vastuunkannossa
Julkisuudessa on jälleen tänä keväänä ollut puhetta laiskoista työttömistä, mikä kyllä näin yhdistystyöntekijänä aiheuttaa mietintää. Minua on ilahduttanut päivittäin meidän lomautetuilta työntekijöitä saamani viestit, jotka ovat sisällöltään poikkeuksetta että: ”Voi, kun saisi jo palata takaisin töihin!”
Kriisin kärjistyminen on tuonut näkyväksi järjestötyön auttamisen tarpeen. Kovasti lataan odotuksia syksyn budjettiriiheen. Toivottavasti nyt unohdettuja järjestöjä muistetaan ”Järjestöfinlandialla” sosiaalisen oikeudenmukaisuuden nimissä ja terveen maalaisjärjen muodossa. Meitä tarvitaan.