Karoliina Ahonen. Kehittämispäällikkö, Vammaisten lasten ja nuorten tukisäätiö
Kuva: Marcus Aurelius
Piirroskuvat: Vili Välimäki alias SilliS
Vain pieni osa vammaisista ihmisistä työskentelee avoimilla työmarkkinoilla, eikä työelämäosallisuus ole juurikaan vahvistunut vuosikymmenten aikana.
Vammaiset tai toimintarajoitteiset ihmiset ovat eriarvoisesti mukana työelämässä. Esimerkiksi kehitysvammaisista vain 2 % työskentelee avoimilla työmarkkinoilla, ja työelämäosallisuutta määrittää lähinnä palkaton työtoiminta.
Osalla vammaisista on vain jokin toiminnanrajoite esimerkiksi aistiin tai liikkumiseen liittyen. Vaikka heillä olisi korkeakoulututkinto, avoimille työmarkkinoille työllistyminen vaatii sinnikkyyttä ja palvelujärjestelmän lukutaitoa. Työllistyminen voi myös jäädä pätkittäiseksi senkin takia, että tarvittavia tulkkauspalveluja tai liikkumisen palveluja ei ole saatavilla niin, että työnteko tosiasiallisesti mahdollistuisi.
Vammaiset huomioivaa työllisyys-politiikka on tavoiteltu jo usea vuosikymmen
Suomessa on tavoiteltu osatyökykyiset ja vammaiset huomioivaa työllisyyspolitiikkaa jo parin vuosikymmenen ajan. Ensimmäistä kertaa vammaisten ihmisten työelämäosallisuuden edistäminen mainittiin Vanhasen ensimmäisessä hallitusohjelmassa (2003–2006).
Valtakunnan politiikka on kuitenkin keskittynyt osatyökykyisten henkilöiden työllisyysohjelmissaan lähinnä työelämässä jo mukana olevien työkykyisyyden tukemiseen. Näistä esimerkkejä ovat vuonna 2008 alkanut Masto-hanke, vuonna 2013 käynnistetty Osatyökykyiset työssä-ohjelma ja Sipilän hallituksen kärkihankkeena käynnistetty Osatyökykyisille tie työelämään (OTE)-ohjelma.
Vammaisten ihmisten työllisyyteen liittyvät kysymykset ovat olleet näissä ohjelmissa kuitenkin vähällä huomiolla, vaikka Vanhasen hallitusohjelmakirjauksen lisäksi myös vuonna 2010 käynnistetyn vammaispoliittisen toimintaohjelman tavoitteena oli turvata vammaisten henkilöiden oikeudenmukainen asema yhteiskunnassa parantamalla vammaisten henkilöiden sosioekonomista asemaa ja torjumalla köyhyyttä. Ne kytkeytyvät vahvasti myös työllisyyspolitiikkaan.
Vuonna 2014 annettiin yhdenvertaisuuslaki, jonka tarkoituksena oli edistää yhdenvertaisuutta ja syrjimättömyyttä. Muista pohjoismaista poiketen laki kattaa Suomessa julkisen sektorin lisäksi myös yksityisen sektorin. Laki velvoittaa positiiviseen erityiskohteluun, mutta yhdenvertaisuusvaltuutetun tekemän kyselyn (2016) mukaan vammaiset kokivat edelleen runsaasti syrjintää työelämässä.
Työllisyyskeskustelu on jäänyt vammaisjärjestöjen hartioille
Edes kesällä 2016 Suomen vihdoin ratifioima YK:n vammaisten ihmisten oikeuksia koskeva sopimus ei ole nostanut vammaisten ihmisten työllistymiseen liittyviä haasteita ja epäkohtia laajemmin yleiseen keskusteluun, vaan se on jäänyt vammaisjärjestöjen hartiavoimin tehtäväksi vaikuttamistyöksi. Suomessa ei ole vielä edes aitoa keskustelua inklusiivisista työmarkkinoista tai monimuotoisesta työelämästä, eikä valtiohallinto ole sitä agendalleen ottanut toisin kuin monissa muissa maissa.
Heikko poliittinen tahto on johtanut siihen, että vammaisten ihmisten työelämä on yhä tänä päivänä marginaalin työelämää. Sitä määrittävät erilaiset etuus- ja palvelujärjestelmien asettamat reunaehdot, toiseuttamiseen liittyvä syrjintä, erilaiset ”epätyönmuodot”, kuten palkattomat työharjoittelut ja työtoiminta sekä riippuvuus työnantajan osaamisesta esimerkiksi työnmuotoilun tai kohtuullisten mukautusten suhteen.
Elämänmittainen matka marginaaliin
Vammaisten ihmisten työllistymiseen liittyvät pullokaulat tulevat ilmi ensimmäisen kerran jo yläasteella, kun pitäisi löytyä TET eli työelämään tutustumispaikkoja. Useinkaan niissä ei ole huomioitu esteettömyyttä tai saavutettavuutta, eikä koulun henkilökunnallakaan ole riittävästi tietoa, jotta he voisivat auttaa.
Sama haaste tulee eteen opintojen edetessä, kun olisi tarkoitus hakea työharjoittelupaikkoja ja kesätöitä. Vammaiset nuoret pullahtavat ulos työelämäosallisuudesta jo koulu- ja opiskeluaikoina. Haasteet opintojen aikana karttuvassa työelämäkokemuksessa ovat usein myös kasvualusta erilaisille orastaville asenteille.
Vammaiset nuoret kertovat toisinaan, että opinto-ohjaajat ja opettajat eivät ole osanneet rohkaista heitä tavoittelemaan ammatillisia haaveitaan. Usein olemme huomanneet myös nuorten vanhempien suojelevan lapsiaan pettymyksiltä niin, että kannustusta ja uskoa työelämäosallisuuteen ei ehkä ole ollut samalla tavalla kuin muiden nuorten vanhemmilla. Lopulta myös vammainen nuori itse alkaa epäillä omia kykyjää, osaamistaan ja tavoitteittaan.
Näiden vaille jäämisen kokemusten ja oppilaitosten henkilökunnan, vanhempien ja nuorten omien vahingollisten asenteiden yhteispaketin kanssa nuoren olisi sitten tarkoitus siirtyä työelämään. Haasteet eivät suinkaan häviä, vaan niitä tulee tässä kohdassa lisää.
Työnantajat eivät ole oppineet kohtaamaan vammaisia henkilöitä
Työnantajat, jotka eivät ole oppineet kohtaamaan vammaisia nuoria opintojen aikana, kohtaavat usein ehkä ensimmäistä kertaa vammaisen henkilön vasta työtä hakevana aikuisena. Työnantajilta voi puuttua tieto siitä, miten vammaisuus tulisi huomioida, mitä tukimuotoja olisi tarjolla, mitä velvoitteita heillä työnantajana on esimerkiksi yhdenvertaisuuslain säätelemänä tai mitä työyhteisön olisi huomioitava.
He saattavat virheellisesti ajatella vain vammaisuuden tuomia rajoitteita vammaisen työnhakijan osaamisen ja vahvuuksien sijaan, eivätkä osaa rekrytoidessa soveltaa positiivisen erityiskohtelun toimintaperiaatteita. Heillä ei ehkä ole käsitystä siitä, mitä etuja monimuotoisuus voisi tuoda työyhteisöön.
Lisäksi heillä voi olla epärealistisia käsityksiä siitä, mitä työtehtävät työnhakijalta vaatisivat. Välillä rekrytoinnissa haetaan yli-ihmisiä, joita ei ole olemassakaan, tai hyviä tyyppejä, joka ei kerro työnhakijalle mitään siitä, onko hänellä tehtävään tarvittavaa osaamista.
Rekrytointikynnyksen ylittämisen jälkeenkin vammainen työntekijä kohtaa haasteita. Työnantaja harvoin ymmärtää, mitä kohtuulliset mukautukset tarkoittavat tai miten työtehtävää tai työn tekemisen tapaa voi muotoilla niin, että erilaiset toiminnanrajoitteet otetaan huomioon. Saavutettavuus ja esteettömyys voi olla toteutettuna vain puolitiehen, jolloin esimerkiksi pyörätuolilla pääsee kyllä työpaikalle sisään, mutta vessassa ei ole mahdollista käydä päivän aikana. Tai yhteiset virkistystapahtumat suunnitellaan vahingossa niin, että paikka on esteellinen. Palavereissa ei välttämättä muisteta, että joku kuulee huonommin tai että seminaareissa pitäisi olla tulkki paikalla.
Palvelujärjestelmän varassa olevien vammaisten ihmisten haasteet liittyvät myös siihen, saavatko he tarvitsemansa, laissa määritellyt palvelut. Vammaispalvelut eivät useinkaan toimi siten, kuin niiden pitäisi. Tämä vaikeuttaa henkilön työssäkäyntiä. Nuoret kuvaavat usein haasteita henkilökohtaisen avun saamisessa. Kun vammaispalveluissa säästetään, säästetään myös verotuloissa, kun vammainen ihminen ei voi osallistua työelämään.
Meillä on hyvää lainsäädäntöä ja Suomi on sitoutunut kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin. Erilaisten hankkeiden avulla on teetetty vuosikymmenien aikana lukuisia selvityksiä vammaisten ihmisten työllistymisen esteistä ja pullonkauloista. On myös kehitetty lukuisia työvälineitä, malleja ja hyviä käytäntöjä, joilla voidaan tukea yrityksiä, työnantajia sekä työllisyyspalveluita ja vammaisia työnhakijoita inklusiivisten työmarkkinoiden rakentamiseksi. Tietoa, taitoa ja osaamista on. Enää puuttuu tahto.